Mikä on tuo joka kajastaa,
vaappuu valkeana, lepattaa,
vierassa veräjän virnuilee,
kainosti kutsuu luokseen?

Sanaton, niin äänetön, kuin hahmoton.

Minua kurjaa kuolevaista
tuli tuima vetää likellensä.
Onko kerrankin jotain minulle,
pienelle pojalle poloiselle?
Vieritse veräjän, vieritse aitojen.
Pahaista polkua pitkin.
Vieritse petäjän, vieritse vihtojen.
Pahaista polkua pitkin.

Miksei tuikku tule luokse, lähene lämpöinen liekki?
Alituisesti aarteeni kauemmas karkuun katoaa.

Saavuttamaton, niin toivoton, kuin loputon.

Tämä paikka vain tuokion kävelymatkan päässä kotva
ei ole ennallaan.
En tunnista omia rakkaita mantujani.
En ole koskaan niitä ennen nähnyt tällaisena.
Tuo polku joka tänne minut äsken johdatti
on kaikonnut ryhdikään ryteikön tieltä.

Minua kurjaa kuolevaista
tuli tuima vetää likellensä.
Onko kerrankin jotain minulle,
pienelle pojalle poloiselle?
Turha on toiveeni, kehno kohtaloni.
Ei puhu puro, ei varvut valita.
Ei laula linnut, ei sirkat siritä.
Ei loista lyhty, sekin minut jätti
näille tuntemattomille tiluksille.

Kuulen sanoja, kaipaan hentoa
kitinää kieron katajan.

Mielin maata, tahdon taivahan
alle kaataa kehnon kehoni.

Ihmisten ilmoilla, kylän kujilla,
siellä ei ole minulle mitään.
Hopeisen hongan oksalla
en ole ikinä yksin.

Kaarna kelpaa kengikseni,
tuohi tuuleen suojakseni,
mätäs märäksi pediksi.

Siksi lähdin metsään!
Siellä ystäviäni ovat puut.
Hopeisen hongan oksalla
en ole ikinä yksin.

Pavinaa harmaan haavan,
pilkettä piukan petäjän
huminaa hopeisen hongan,
kitinää kieron katajan.

Kaivan koloni kovaan maahan.
Paljain käsin, kovaan maahan.
Kädet mullassa ja savessa,
hamuan emoni poveen.