Sieraimiini tulvii pyhän veren löyhkä,
hiekasta kuunharmaasta on tullut
tummempaa
nyt yössä...
Mustaa

Syysaamun auringon noustessa jälleen
kirpeän pakkasen ratsailla,
hengitykseni huuruaa silmissäni...
Tuuli vaikeroi - selkääni takoo,
hiekka rannalla paljastuu
syvänpunaiseen värjäytyneenä.

Ikuisesti, luulen, monien muistiin
jää tämä aamu vainoamaan..
Ruumisröykkiöt kasvavat kuolleista
ristin ja poikien Isänmaan...

Ikuisesti, luulen, monien mielissä
Viha sumentaa ajatuksen
Mutta Sotamme on viisaudesta
Päätös veljiemme puolesta.

Taistelkaa puolesta synnyinmaan,
Äitienne kodin ja turvan takeeksi.
Pappi, pastori tai piispa mikälie,
Ristiinnaulitkaa omaan kirkkoonsa!

Luovuttamaan ei pidä meidän,
Loppuun asti vie vain yksi tie!
Julistamme sodan vastaan kirkkoa, loppuun asti vie vain yksi tie!

Kun avuton piispantytär on ensin
Raiskattu,
Ja vaikka viimeiset häpäisivätkin
Veristä ruumista,
Hänen sätkivän ruumiinsa osia
Syötetään...
Isälleen...
Vasta sitten piispa hirtetään
Rakkaaseen pihakoivuunsa...
Tie vie kohti julmuutta,
Synkän muiston äärellä...

Ei Jumalaa, ei täällä...
Hiipii kuolemasi, lähestyen saalistaan,
Haalii vanhaan säkkiinsä, tulen
Tuoreesta uhristaan.
Ei elämää kytevää...

Jäähtyy tulisija sydämesi äärellä,
Tuhka karisee huomisaamun peittäen.
Ja nousee surun monumentti kaiken
Keskellä
Ylle avunhuutojesi varjon heittäen.

Yksin pystyynkuolleen metsän keskellä.
Usva nousee hautapaikkojenne ympärillä,
Epätoivon ja kauhun kämmenellä.

Jos kaikki onkin säälimättä kaameaa,
Sudentaival alkaa vapaudessa,
Kun ei sylje kirkko moraaliaan ankeaa
Etkä kylve enää sairaudessa

Kun synkkä hetki lyö
Ja kuulet metsät kadonneet,
Harmaanhopeana ennen kiiltäneet
Veitset vereen ovat juopuneet.

Silmät ihmismäisten hahmojen,
Kylmänkeltaisina tuijottaen...
Hiljaa, liikkumatta, odottaen,
Matkaan viimeiseen saattaen...

Nazarene, nazarene bastard child!
You were born from a whore and you
Will bleed like she before!
Sodomy, sodomy, raping you
With my horns and hellish steel,
Agony and pain to feel!

Suffering, suffering baby cries.
You may reach Gethsemane but not with
Your virginity!
Carpenter, carpenter - not your seed!
Now you know the whore she was -
Dead, defiled and bloody mass!

Sodomy, sodomy, impurity!
Hell will come without a doubt and
You will not be helping out!
Crucifix, crucifix in your ass!
Rotting, dead, defiled and gone - so
Is said so be it done!

Kristus kuuluu historiaan,
Ei nykyaikaan, -paikkaan,
Tänne Pohjolaan,
Kristittyjen hautaan,
Julmaan, ajattomaan.

Istuin rannan tuntumassa
Yön sineen hukkuen,
Kalmankalpeassa loisteessa,
Yhä ajatukseni kuolemaa tutkien.

Takanani vanhan tammen oksa narahtaa,
Yötuulen sylkiessä sen painoa surkeaa.
Ja päästä tuntien aamunkoitto kavahtaa
Hirteen vedetyn kristityn kuolemaa.
Kylmyys odotti nälkäänsä,
Saaden hetken hurmion.

Ihmislihan kuolonkankeus
Toi sen luokse nautinnon,
Riistäessään, raataessaan
Elämän ulos ihmisestä...
Ryöstäessään, raiskatessaan
Vei liekin, toivon elämästä.

Talven myötä tuon uuden kylmyyden
Joka vihaa ja vainoaa.
Kylmyys perinnöstä Helvetin,
Joka raivaa ja raivoaa.
Suunnattoman inhon uumenista,
Nousee Pimeys julmuuteen.
Silti odotin aamun saapumista
Ja syljin heidän kasvoilleen.

Yöllä jäinen usva jälleen nousee
Haudastaan,
Vartiosta, luota vainajien paikaltaan,
Houkuttelee uuden uhrin luokseen
Surmaansa,
Laulaa omituisen, oudon taikansa.

Nälissään ja suojaa etsien, sisimmässään lämpöä kaivaten,
Kirottuna vai voittaneena,
Kaiken elon riemun raivaten.

Öinen suo on kiintynyt lapseensa,
Jota kirouksensa varjelee,
Ilman lämpöä, ei elämää ollenkaan,
Ei taantumusta rakkauteen.

Haudanusva on vihannut ihmistä,
Inhonnut sen lihaa ja aatteita,
Pyrkimystä saada osakseen
Aina kaiken ilman vaateita
Siinä käsitykset kirouksesta
Eroavat kuten päivä ja yö,
Ihmiselle kirous on kuolema,
Ja meille kuolema on mieluisa työ
Jumala on kahlinnut lampaansa,
Ketju on kuin elämä,
Ruoste, aika ja inhon vaikutus
On meidät laskenut vapauteemme.
Siinä kirouksemme muuttuu siunatuksi,
Ihmisruumis jäätyy suohon paikalleen.
Haudanusva on sielujemme liitto
Ja rauha piinasta on öinen hiljaisuus.

Ei virettä, ei harmoniaa,
Ei nuotin nuottia ilman taikaa
Pelko muuttuu mielenkiinnoksi
Ja sävel tuo kristityt luoksemme...

Skaldiriimu kuolleen papin kallossa
Kertoo tarinaansa vihassa ja inhossa.
Yhä useamman riimun aamunkoitto
Todistaa,
Mitä kylmempänä papisviha kasvaa saa.

Sulkakynän tarkat piirrot veressä
Tuovat pelon esiin nykyihmisessä.
Käsin vapisevin käy joku tutkimaan
Mikä saakaan jonkun papin tappamaan?

Silmät saarnamiehen on nokittu
Kuopistaan,
Luuhun asti pureneet viillot
Kasvoissaan
Veriläikät lattialla, kynnet irrallaan,
Vanha mies on ryöminyt, raapinut
Kauhuissaan.
Yhä vaanii sudenvarjo huoneen nurkissa,
Tanssii hiljaa savuttavan öljylampun
Tahdissa.
Katsoessaan ulkoilmaan, kuuseen
Läheiseen,
pahaenteisenä katsoo yhä korppi
Ihmiseen.

Ennen kalmanlinnun tuomaa sokeuttaan
Näki (pappi) mustan massan kuhisevan
Ihollaan.
Epätoivoissaan hän ryhtyi rukoukseen
Joka hukkui vaientuen linnun
Hyökkäykseen.

Jumalasi laupeuden
Ei kuule avunhuutoja,
Lepää usva pahuuden
Yllänne vailla aukkoja...

Öinen metsä hukkuu peittyen
Hiirenhiljaa lumeen kalpeaan,
Talvihuntuun surunvalkeaan.
Yö on synkkä yllä kaikkien.

Ja päivä jokainen jää alle Pimeyden
Yhtä varmasti kuin päivä eilinen.
Haudassani en kaipaa kasvoja,
Riippuvuutta, elämisen vaivoja.

Maasta tullut mutta maaksi tule en.
Kuten kuukin öisin yksin reitillään,
Sadat jäljet, aamu jäljillään,
Huomeniltaan silti häviten.

Hirtin ajan käsivarteen,
Ajan virran törmän parteen,
Ihmistuskan, ihmisyyden,
Kaiken sen mitättömyyden..
Kun katsot kuuta silminesi,
Tiedä että katson takaisin,
Tunkeutuen sydämeesi,
Tuoden kauhun kyynelin.

Näinä vuoden harmaina hetkinä
Tunnen oloni entiseksi,
Kuin joskus mielessäni takaa vuosien,
Takaa tuhannen syksyn ja talven.

Ja yhä sama lohduton
Talvitaivas on ylläni.
Yhä tunnen hengityksen,
Vanhan metsän havinan.

Ihmislihan syövereissä
Kytee ikuinen ahdistus,
Ja missä en ole yksin,
Missä hengittää ihminen
On kaikki saastunut,
Kaikki palanut
Jumalan rakkaudesta
Ainoaan äpäräpoikaansa.

Kylmä talventuuli hyytää
Veren kristittyjen suonissa,
Ja pelko jäytää syvemmällä
Ihmislihan suojissa.

Ja pian on hautajaisyö,
Vanhan ja verisen tavan noituma.
Niin hekin saavat tietää,
Tuntea muistoni julman loiston...

Ajassa joka muualla on jo menneisyyttä,
Tähtien loistoon hukutin ajatukseni.
Ja päivän aurinkoon sysäsin
Syyllisyyttä
Siitä etten Jumalaa tappanut vielä mieliksesi.

Pian koittaa aika jolloin etsitte
Kuolemaa, ette kultaa,
Ette ikivuorten hopeaa.
Myrkky mustaa sisintänne,
Polttaa viimeiseen kärsimykseen,
Tienne itsemurhan siimekseen.

Ajassa joka muualla on jo menneisyyttä,
Tähtien loistoon hukutin ajatukseni,
Ja päivän aurinkoon sysäsin
Syyllisyyttä
Siitä etten Jumalaa tappanut vielä mielikseni...

Vuodet vierivät,
En muista montakaan,
En syksyn tuulia,
En kevään kohinaa.
Vain talvi mieleeni
On tiensä polttanut.
Yhtä kylmää loistoa
Harmaudessaan...

Monen illan hetken sinisen
On mieleni maalannut muistoihin,
Joissa yhä metsieni synkkyyteen
Toi valheen valon pappi Jeesuksen.

Tuo arpi ei koskaan ole muuttunut,
Vain hetken hiipunut menneisiin.
Paskamoraalinne on jo liikaa juurtunut,
Kuin rikkaruoho, kylvämänä matojen.
Tuo vitsaus, kulkutauti
Säälin ja laupeuden...
Vielä niitän raivaten,
Sen juurta jaksain, raivoten!

Vuodet vierivät,
En mieti montakaan,
En enää välitä
Ennen muutosta.
Silti kirkko palaessaan
On parhaillaan.
Yhtä jäistä loistoa
Kaameudessaan...

Niin kauan että ihminen ei muista
On kuu kiertänyt jälkeen sen.
Itselleni Viha on tuore, eilinen
Ja voimistuu vain myötä vuosien.

Sillä lopulta jonain talvena
Olen vahvimmillani
Ja saan vihdoin todistaa
Herran kansan kuoleman.

Ja tuo aika on mitä mainioin, kylven
Veressänne riemuiten...
Vanhat haavat parantuneina,
Vanha kosto on täytetty...