Huurteessa on honkapuut, ja elotonna maa
Tähtein yössä tumma taivas oudon siinnon saa
Hohtaa yllä vuorten laen, Louhen linnojen
Tulet oudot lailla taian synkän sydämen.
Vainovaatteen roudan sovan puen päälleni
Kun kuiskii aavevarjot hyytäen mun mieleni
Vaan taakseni en katso sillä hautaan halajan
Vain sieltä kautta manalaisen voimaan palajan

Tuima on yö lumisten unien
Viima ulvoo äänin susien

Verisellä vuoteella talvikuun, istun taasen muistellen
Purrut kauan pakkanen musta, kylmä ja hiljainen
Yön oudot ovet aukee, astun hyisiin saleihin
Kuollut kuu yön kuumottaa, taikoihin unisiin

Talven mustat tuulet kuulen, ne kuiskaa unohdusta korviini
Kutsuu kallioille rautaisille, tulen alle, ja hyytää sieluni

Kalvas on valo tähtien outojen
Poluttomat tieni maassa kuolleiden
Havut haastelevi hiljaa, sen selkein sanoin kuulen
Kun kaikkialla vihmovat, mua talven mustat tuulet

Ääni korkealta kantaa, ääriin aution maan
Kesken seinään unen mustaan, tuulet tuntea saan
Surun siivet yllä vuorten, jäinen kristalli kuvastaa
Kiven juuret vanhat väsyneet herää pitkästä unestaan

Harjut kylkeään kääntää
Suuren taakan musertaa
Äänet kuolleen kansan
Kivivankilaan kuolemaan

Ääni korkealta kuiskaa, miksi yksin kulkea saan?
Kuoleman unohtamana unohdusta odotan
Syyt tuskan murheen kauan sitten katosi
Kun kuvastajaan katsoin jäin yksin iäksi

Tunnen tuulen
Sen äänen kuulen
Maailman kasvot
Syyttäen katsoo

Rautalintu ruumiini kanna talven huoneeseen
Sinne laske kuolleeni halla uneen ikuiseen

Mustat tuulet laula mulle, vedet väsyneet
Säkeet, sanat hiljaisuuden, maahan vaipuneen
Miekkasulka, sodan kaarne, niele hurmeeni
Surun säilän muisto peitä, hautaa murheeni

Hyytävi tluuni tämä öinen tie
Yli unohduksen mustien vesien
Kuin unen usvassa mua nyt kannat
Rautalintu, surmasiipi, surunvarjo

Viistä vettä veitsikynsin,
harmaa taivas halkaise
Myrskyn tuulten myötä lennä,
manan rannoille

Tuoneen hyiseen miekkani vie
Rannat taivaan jo yöhön pimenee
Veren vielä viimeisen sulle vuodatan
Matkan pitkän kulkija, juo murheet kuolevan

Rautalintu unhoon liidä kauas pohjoiseen. Kauas kylmään kaukaiseen,
maahan kuolleiden...

Kuu lyhdyn lailla loistaa,
tulet mustan yön leimahtaa
Oksat kurottavat kuin kuolleet kädet
yllä jäätyneen maan
Muistatko nuo päivät hämärtävän eilisen?
Vanhat vuodet, muistot kuolleet
vielä heräävät uudelleen

MIssä makaa ruumiini,
siellä tuulet kuiskaavat
Siellä varjot unen usvan,
kylmään yöhön hetkeks palaavat
Harmaat hahmot sodissansa nousee pakkaseen
Unohduksen maasta talvenselkään taistelemaan uudelleen

Kuu lyhdyn lailla loistaa,
aavevalo kannen pohjoisen
Kalvas rauta kuolleen koittaa,
kynnet talvikuisen pakkasen

Missä makaa ruumiini, siellä tuulet kuiskaavat
Siellä varjot unen usvan, mustan yön tulta palvovat
Missä makaa ruumiini, siellä poliut päättyköön
Loitsu haudan paulan routainen, salaisuutes kauas kätkeös

Kuu lyhydyn lailla loistaa
Aavevalo kaukainen
Kalvas rauta koittaa
Kuin kylmä yö pohjoisen

Kuin noidduttuna nousin
Harmaat hameeni vetten ylle levitin
Aamussa harmaan auringossa
Terhenen saaren salassa
U'utar syömein tunsi
Suruni uniset tiesi
Veitsi murheen mennessään
Luotoiselta vuoksen kylmään

Omaksi Aallottaren, syliin kylmien vesien
Alle kallioisen kuilun, vuoksen vuoteeseen

Auer kantoi kylmää, kuohut kantautui
Surut vesiin syöksim niin vihat antautui

Huoleni syvään hautaan
Sotani sammukoon
Niin murheeni kastuu aavaan
Nukkuvaksi vaipukoon

VIelä aamu on terhen
Vaikka yöhön vaivuin
Älä vatvo viemääs
Utu pian jo hälvetköön

Maa hauras murtuu ja vedet kuohuaa
yksin alla tähtien kuuntelen pauhua

Maan poveen makaamaan
äänten myötä uneen
jossa pääsen kotiin palaamaan
unohtamaan maailman verisen

Maa hauras murtuu ja silmät sulkien
Vajoan unelmiin alle peiton lumisen

Rautaan kalvas maa hukkui
veren väriin puki taivaan sinen
Vanhaa vihaa uhkui
henget oudot talven sydämen

Vaan näkymättä liukuivat päälle meren jään
ja sodan tulet unohtivat taakseen
Sanomatta sanaakaan astuivat maahan kylmään
ja aloittivat loputtoman huomisen

Kuolleet tähdet kuvastui
mun peiliin ajan taikojen

Niin vanha on yö, vaan vanhempi
on suruni sumuinen
Koskaan en kiinni saa, sitä tarinaa
joka puut saa kumartamaan

Kylmempi kuin tuhat talvea
Oudompi kuin tähdet mustan kuilun salaisen

Kaukaa takaa Thulen, kauan sitten, saavuit luoksein
ja puhuit äänin hyisin, varjon sieluuni
Tuo kuva harmaan melankolian,
vei mut uneen värjyvään,
unhon maille, tiettömille, syvään ikävään

Sa immyt haaveen sinervän, yöhyt lounatuulen
Syömmein on kuin myrsky, kun sun vihuroivan kuulen

Tuuletar

Mä kuljin läpi metsän, tyhjään salaiseen
Ja silloin katsoin alas, mustaan hiljaiseen

Kynttiläni täytti tyhjän, kylmän maailman
Varjotkuvat tanssivat kohti rantaa
Jälkiä kun seurasin, mä silloin heidät näin
Näkymättä varjoissa, mut hiljaa epäröi

Ääntäni kun kohotin
he vastasivat näin,
puhuen hiljaisuuden kieltä;
"Jos tahdot mukaan liittyä,
niin tule tännepäin
kulje kohti unohduksen tietä."

Valot maailman unohdin ja jätin elämän
Aaveen lailla livun yllä jäätyneen
meren poikki linnaan, torniin öiseen
Kunnes noudan uuden eksyneen
Unien Havulinnaan
Käsikkäin nyt kuljemme

Unien Havulinnaan